Sinustako maatalouslomittaja?

Jane Saul

Lomittajan työ on nykyään modernia hommaa

Somerolainen maatalouslomittaja Jane Saul kannustaa eläimistä pitäviä kouluttautumaan alalle. Hän viihtyy vaihtelevassa työssään.

– Ammatti sopii ihmisille, jotka ovat eläinrakkaita ja omaavat hyvät sosiaaliset taidot. Uteliaisuus ja halu kehittyä ovat myös tarpeen, sillä monet maatilat ovat isoja, kasvavia yrityksiä, jolloin lomittajakin saa oppia uusia asioita koko ajan, hän sanoo.

Hänestä nuoret voisivat hakea tuntumaa kotieläintilojen monipuolisiin töihin, vaikka kesätyönä. Käytännön töistä pitäville siitä voisi aueta oma ura.

Toisen polven lomittaja

Jane itse aloitti lomitustyöt jo nuorena, mutta lomittajan ammatti ei ole ollut hänelle itsestäänselvyys. Hän opiskeli ensin parturi-kampaajaksi ja on kouluttautunut myös merkonomiksi. Maatalousalan tutkinnon hän suoritti oppisopimuksella.

– Usein olen alalta lähtenyt, mutta aina palannut. Lomittajan työ on itsenäistä, monipuolista ja vaihtelevaa ja se sopii minulle. Palkkakin on ihan ok, hän kertoo.

Janen Saulin äiti ja isä muuttivat Eestistä Suomeen lomittajiksi, kun Jane oli 12-vuotias. Koska Jane ei aluksi osannut suomen kieltä, hän kulki äidin mukana iltalypsyillä. Pari vuotta myöhemmin hän lomitti jo kesätöinään – mikä alaikäiselle ei nykyään ole sallittua.

Nyt vuosia lomittajana on kertynyt toistakymmentä. Tällä hetkellä hän lomittaa 7–8- tilalla, jotka ovat jo hyvin tuttuja.

– Lomitan lypsykarja-, lammas- ja kanatiloilla, joten työtehtävät vaihtelevat paljon. Lypsytyökin on aivan erilaista riippuen siitä, millainen navetta on. Voi olla takalypsyasema, tandemlypsy tai robottilypsy, hän sanoo.

Kanaloissa ei ole kaksiosaista työpäivää, vaan sinne mennään aamulla ja lähdetään pois, kun työt on tehty.

– Sijaisapulomituksissa, kuten yrittäjän äitiysloman tai sairausloman aikana, voin olla pitkäänkin samalla tilalla. Toisaalta, jos kerralla tulee useita uusia lomitustiloja, se on hieman stressaavaa, kun on niin paljon uutta.

Robotteja ja automatiikkaa

Maatilat ovat kasvaneet, erikoistuneet ja ovat yrittäjämäisempiä kuin Janen ensimmäisinä työvuosina. Työ on keventynyt ja työergonomia parantunut. Lomittaja on harvemmin yksin tilalla, koska paikalla on toinen yrittäjistä, tilan työntekijä tai toinen lomittaja.

Tiloilla on monenlaisia koneita ja automaattisia järjestelmiä, joita pitää osata käyttää ja valvoa. Ruokintarobotit, lypsyrobotit, apejärjestelmät ja munanpakkauslinjastot vaativat osaamista.

– Käytännössä isäntäväki tai toinen lomittaja opastaa alkuun. Avuksi ja muistamisen tueksi olen tehnyt videoita, Jane naurahtaa ja toteaa, että vaikka kännykällä saa tarvittaessa yhteyden lomalla olijaan, tässä työssä ongelmanratkaisukyky kehittyy.

Myös työpäivän alku ja loppu kuitataan myös kännykällä työaikajärjestelmään ja työvuorolistat tulevat sähköisesti.

– Hyvä vaan, kun on niistä lipuista ja lapuista päästy.

Jane Saul kiittää myös joustavia yrittäjiä, jotka ymmärtävät esimerkiksi lapsiperheen satunnaisia lääkärikäyntejä. Koronan aikaan hän huomasi myös alan turvallisuuden.

– Me lomittajat käytiin silloin aivan tavallisesti töissä, hän toteaa.

Kanatkin ovat persoonia. Lattiakanalassa jotkut kanat ottavat kontaktia, toiset eivät. Munituskanaloissa lomituksissa työskennellään myös pakkaamossa.

Tarja Tilli

Eläinten ja ihmisten parhaaksi

Kun maatalouslomittajan työssä on 37. vuosi menossa, on takana satoja eri navettoja ja ajokilometrejä niin, että useamman kerran olisi maapallon ympäri ajanut.

Maatalouslomittaja Tarja Tilli istuu Haminan Vehkalahden kylässä lomitustilan keittiössä. Tämän tilan lomituksia hän on tehnyt parikymmentä vuotta. Nyt aamutyöt on sellaisessa vaiheessa, että voidaan istua hetki kahvilla.

Vuosista tulee väkisin mieleen kysymys työssä jaksamisesta. Lomittajan työ on edelleen fyysistä, saati sitten 30 vuotta sitten.

– Kun on työhevosen fysiikka, avanto, jooga ja ammunta, niin niillä mennään. Omasta kunnosta on pidettävä huolta, Tarja Tilli nauraa iloisesti.

Juuri tämän tilan emännän kanssa hän käy ampumassa pistoolilla. Irrottautuminen arjesta on täydellistä, sillä radalla ei voi miettiä muuta kuin ammuntaa. Ukkoporukassa naiset eivät ole lainkaan huonoimpia ampujia.

Lehmien hyvinvointi keskiössä

Maatalouslomitusjärjestelmä tekee kotieläinyrittäjille mahdolliseksi irtautua työstä ja päästä vapaalle. Tarja Tilli sanoo tekevänsä työtä eläinten vuoksi, mutta taustalla ovat myös tilojen ihmiset ja halu auttaa heitä.

– Kyllä tämä työ jonkinlainen kutsumus on. Kakarasta asti olen pyörinyt lehmien ja vasikoiden kanssa ja aloittanut lomittamalla vanhempiani. Lehmät ovat mukavia eläimiä, lempeitä ja viisaita.

Tilli opiskeli maatalouskoulussa Harjussa ja yhden opintoihin kuuluvan harjoittelun hän teki lomittajana Vehkalahden lomatoimelle. Väliaikaisesta tuli vakituista. Nykyään hän lomittaa lypsykarjatiloilla, joista suurin osa on jo robottitiloja.

– Tietotekniikkaa on paljon sekä navetoissa että yhteyden pidossa lomitushallintoon.

Kahden lypsyrobotin navetoissa on tyypillisesti lypsyssä noin 120 lehmää. Lehmien kaulassa olevat tunnistimet keräävät tietoja mm. eläinten liikkumisaktiivisuudesta, lypsykerroista, syödyn väkirehun määrästä, maitokiloista ja laadusta. Joku lehmä voi syystä tai toisesta pinnata lypsyltä ja se pitää noutaa robotille lypsyyn. Automaattiset järjestelmät tekevät ison lehmämäärän mahdolliseksi, mutta eivät korvaa hyvää lehmäsilmää.

– Pitää ymmärtää lehmää ja sen käytöstä, jotta havaitsee muutokset. Voi olla tulossa sairautta, alkavaa kiimaa tai poikiminen. Ei kone kaikkea huomaa tai voi tulkita jotain väärin, sanoo Tarja Tilli.

”Hullu kiertolainen”

Tillin mukaan lomittajan on hyvä olla sosiaalinen ja tykätä olla vähän kiertolainen, koska töissä käydään eri tiloilla. Huolellisuus ja vastuullisuus ovat myös tarpeen. Töpeksimällä voi saada aikaan paljon harmia. Jos veräjän unohtaa auki, voi karussa olla pari sataa eläintä ja niille voi sattua vahinkoja. Tai maitoerän laatu voi mennä piloille, jos ei huomaa tai muista ohjeita sairaasta eläimestä ja sen maito menee tankkiin.

Huumorintajusta ei ole haittaa.

– Ja vähän hullu pitää olla, että tekee monta tuntia töitä, ajaa tunnin kotiin ja kohta lähtee takaisin. Taksikuskiksi voisi vaihtaa, sillä pahimmillaan päivässä ajaa 200 kilometriä työmatkoja.

– Eläimistä pitäminen on kuitenkin se ykkösasia. Näitä hoitaa kuin omiaan tai oikeastaan paremmin, pohtii Tarja Tilli.

Alkutuotannolle arvon palautus

Ruuantuotannon ja erityisesti kotieläintuotannon arvostukseen Tarja Tilli kaipaa parannusta. Jos maataloudesta luodaan kuva ilmastonmuutoksen syntipukkina, se heijastuu myös kiinnostukseen lomittajan ammattia kohtaan.

Tillistä maatalouden harjoittaminen itsessään on ilmastoteko.

– On myös ihan roskaa, ettei Suomessa eläimiä hoidettaisi hyvin. Pihatot ja robottilypsy ovat lehmille hyväksi, kun eläimet pääsevät lypsylle milloin haluavat ja saavat liikkua. Ulkoilemaankin lehmät pääsevät monella tilalla ympäri vuoden.

Tarja Tilli pitää lehmistä, jotka ovat sympaattisia ja sosiaalisia eläimiä.

Minna Kahilampi

”Lomittajan työ on unelma-ammattini”

Minna Kahilampi halusi jo lapsena töihin eläinten pariin. Maatalouslomittajan työssä hänestä parasta on mahdollisuus asua maalla, eläimet ja työn itsenäisyys.

Kaupunkikodissa Tampereella oli eläinrakkaan tytön tyydyttävä kissaan ja marsuun. Hevosia pääsi sentään hoitamaan Teivon raviradan talleille. Väylä maaseudulle aukeni Aitoon koulun kautta, jossa Minnan äiti sattumalta kävi retkiporukan mukana.

– Kun äiti kertoi Aitoon koulusta Pälkäneellä, tiesin heti, että haluan sinne. Emännän oppiin.

Kouluun vaadittiin tietty keskiarvo, mikä laittoi Minnan koulunkäyntiin puhtia. Koulun ovet aukenivat ja Minna viihtyi. Aitoon koulussa toimi peruskoulun yläluokkien ohella emäntäkoulu. Viikot asuttiin asuntolassa ja päästiin hoitamaan lehmiä, kanoja ja sikoja. Aitoon koulu on nykyään nimeltään Anna Tapion koulu.

Peruskoulun jälkeen Minna Kahilampi haki kolmeen karjatalouskouluun, mutta sai pakit, koska ei ollut vielä täyttänyt 17 vuotta. Kesätyö kukkakaupassa ei tuntunut omalta. Lopulta päättäväinen Minna laittoi Maaseudun Tulevaisuus -lehteen ilmoituksen: 16-vuotias tyttö haluaa töihin lypsykarjatilalle.

– Lauantaina alkoi puhelin soida ja kolmannen puhelun jälkeen isä ja äiti kysyivät, mistä ihmettä nyt on meneillään, nauraa Minna.

Joutsa kutsui

Minna Kahilampi lähti lypsykarjatilalle Joutsaan. Tila oli Kujalan karjatalouskoulun harjoittelutila ja siellä työskentely varmisti paikan karjatalouskoulussa. Karjatalouskoulun jälkeen oli vuorossa karjantarkkailukurssi. Kurssin loputtua ilmeni, että Joutsassa oli avoinna karjantarkkailijan paikka. Oma rakas oli löytynyt Joutsasta jo aiemmin, joten Joutsaan paloi mieli.

– Läheiset kannustivat valitsemaan karjantarkkailijan työn, koska se on kevyempää kuin navettatyö.

Heinäkuussa 1984 Minna avioitui 18-vuotiaana joutsalaisensa kanssa ja elokuussa hän aloitti työt karjantarkkailijana. Vuonna 1991 hän lähti lomittajaksi silloiseen Joutsan lomatoimeen ja siitä alkoi lomittajan ura.

Lomittaja ja lehmät ne yhteen sopii

Organisaatiot lomituksen ympärillä ovat vuosien varrella muuttuneet, tilat erikoistuneet, lypsykarjatilat kasvaneet ja koneet ja automaatio ovat keventäneet työtä. Kännykän avulla saa apua, jos tulee ongelmatilanne. Pari asiaa on ennallaan: lehmät ja jatkuva tarve uusista lomittajista.

Työssä viehättää itsenäisyys.

– Perustyön saa tehdä itsenäisesti. Tilan väki jättää ohjeet, mutta kukaan ei läähätä niskaan työpäivän aikana. Jos isäntä ja emäntä ovat eri aikaan lomalla, sovitaan työnjako. Lomittaja esimerkiksi lypsää ja tilan väestä töissä oleva hoitaa ruokinnan ja vasikat.

Alkuvuosina Minna toivoi, että tiloilla olisi lypsykone ja koneellinen lannanpoisto. Nyt hän lomittaa myös lypsyrobottitiloilla. Parsinavetoissakin lypsimet siirtyvät kiskoilla ja rehut jaetaan usein koneellisesti.

Maatalouslomittajan työpäivä on kaksiosainen, sillä aamu- ja iltatöiden välissä on vapaata, jonka ajaksi mennään kotiin. Minnan Kahilammen mukaan kaksiosainen työpäivä on ärsyttävä, mutta toisaalta se antaa mahdollisuuden touhuta koiran kanssa tai ratsastaa valoisaan aikaan. Kun lapset olivat pieniä, hän oli usein kotona, kun alaluokkalaiset tulivat koulusta.

Kahilampi toteaa joskus tilalla ollessaan kaipaavansa kollegoja, sillä kaksi lomittajaa on harvoin samaan aikaan tilalla. Maitotilojen määrän vähenemisen myötä myös työmatkat ovat pidentyneet. Jos tilalla on korkeatuottoinen karja, niin lypsyväliksi tavoitellaan 12 tuntia. Tällöin päivä työmatkoineen venyy myöhään ja yö voi jäädä lyhyeksi.

– Kunnon auto pitää olla, jotta jaksaa ajaa vaikka 30–40 kilometrin matkan edestakaisin aamuin illoin.

Kehityskeskusteluja ja koulutusta

Minna Kahilammen mukaan lomittajan työstä on mahdollista muokata itselleen sopiva. Etelä-Suomen lomituspalveluissa käydään säännöllisesti kehityskeskusteluja, joissa voi esittää toiveita. Ne pyritään ottamaan hyvin huomioon. Elämäntilanteen mukaan voi myös tehdä lyhyempää työaikaa.

– Kun mittarissa on työvuosia jo runsaasti, lomitan mielelläni myös robottinavetoissa, koska työ on niissä fyysisesti erilaista kuin vaikkapa parsinavetoissa. Työpäivän aikana saa aina kuitenkin kivasti liikuntaa, eikä tarvitse istua paikallaan.

Myös itsensä kehittämistä ammatillisesti tuetaan. Minna on käynyt mm. robottinavettakurssin ja opetellut erilaisten työkoneiden ja kuormaimien käytön. Mielenkiintoisinta ovat eläinlääkärien luennot.

Maatalouslomittajan työ sopii reippaalle ja omatoimiselle ihmiselle, joka haluaa asua maalla. Työssä kannattaa olla utelias ja rohkea kysymään, miten kunkin tilan väki haluaa asioita tehtävän. Kun menee uudelle tilalle, se on ehdottoman tärkeää.

Ihan nuorena tamperelaistyttönä Minna mietti, että eläinlääkärin työ voisi olla kiva.

– Sitten ajattelin, että jos en raatsi tilanteen vaatiessa lopettaa eläimiä, päädyn keräämään lopetettavat lemmikeiksi itselleni, nauraa Minna.

Tuossakin asiassa ympyrä on sulkeutunut ja kaupunkilaistytöstä on tullut kokenut karjanhoidon ammattilainen.

– On tilanteita, joissa olen kannustanut isäntäväkeä lopettamaan huonokuntoisen tai sairaan eläimen. Eläinten ei pidä antaa kärsiä, vaan on oikeampaa osata luopua ajoissa, miettii Minna Kahilampi.

Tiloilla on erilaisia koneita, joita kyllä oppii käyttämään, toteaa Minna Kahilampi jakaessaan rehua pienkuormaajalla.

Denis Petrov

Toimivassa robottinavetassa työ on pääosin valvontaa

Maatalouslomittaja Denis Petrov lopettelee aamun työrupeamaa robottinavetassa. Säilörehut on jaettu, vasikat juotettu ja robottiin vaihdettu puhdas siiviläsukka. Nyt on aika katsoa tietokoneelta lehmätietoja.

Navetan tietokoneen ruudulla näkyy lista lehmistä, ja joidenkin nimen ja numeron perässä on hälytysmerkintä.

– Näyttää olevan kaksi lehmää, jotka eivät ole käyneet lypsyllä pitkään aikaan. Kaksi muuta taas ovat liikkuneet niin vilkkaasti, että se voi tarkoittaa alkavaa kiimaa, sanoo Denis Petrov.

Kiimaa näyttävät lehmät hän on huomannut jo ruokinnan yhteydessä ja laittaa niistä myöhemmin viestiä isäntäväelle. Petrov painaa mieleen lypsystä pinnanneiden numerot ja lähtee pihaton puolelle.

– En usko, että niillä on mitään hätää. Ovat ehkä syöneet paljon ja lepäävät nyt, hän arvelee.

Molemmat lehmät löytyvätkin pötköttämästä parressa ja utareista valuu vähän maitoa. Denis Petrov ohjaa lehmät robotin vieressä olevaan karsinaan odottamaan lypsyvuoroa.

– Robottinavetassa työ on pitkälti valvontaa. Pitää seurata elämiä ja koneita. Lypsyrobotilla on automaattiset pesuohjelmat, mutta pitää huolehtia, että pesuaineita on tarpeeksi. Samoin pitää seurata, että erilleen lypsettävän maidon säiliöissä on tilaa ja tyhjentää maidot vasikoita varten.

Yrittäjän vapaus ja vastuu

Tuusulalainen Denis Petrov työskentelee yrittäjälomittajana Uudellamaalla. Hän on hinnoitellut työnsä ja jättänyt Etelä-Suomen lomituspalveluille tarjouksen lomitustöistä. Sieltä otetaan yhteyttä, kun tarvitaan lomittajaa. Lomittajista on pulaa, joten töitä riittää. Petrov tekee lomituksia myös tiloille, jotka organisoivat itse lomituksensa.

– Yrittäjänä voin päättää milloin ja millaisilla tiloilla teen töitä. Omilla valinnoilla ja tekemällä paljon töitä on mahdollisuus vaikuttaa tuloihin.

Yrittäjänä hän vastaa itse mm. eläkemaksuista ja vastuuvakuutuksesta. Tuntihinnan tulee kattaa myös loma-ajan palkka.

Petrov työskentelee kaikenlaisilla lypsykarjatiloilla. On neljän robotin navettaa, lypsyasematiloja ja jokunen pieni parsinavetta. Uudellamaalla pääosa muista yrittäjälomittajista lomittaa hevostiloilla.

– Lomittaminen on arvokasta ja vaativaa työtä. Pääsääntöisesti navetoissa on rauhallista, mutta koneet voivat mennä rikki, lehmä karata ja välillä autetaan eläinlääkäriä. Tässä näkee monenlaisia tiloja, joilla työt on järjestetty eri tavoin. Ja herätä pitää usein aamuneljältä, hän naurahtaa.

Motivaatiota antaa työskentely eläinten kanssa ja se, että voi olla apuna maatiloille. Hänestä on harmi, että maatalouden kannattavuus on heikko ja moni lopettaa eläintenpidon.

– Eläimet ovat mukavia, ja työ on itsenäistä. Minulle sopii hyvin sekin, että teen töitä navetassa yksin. Jos tilalla on kaksi lomittajaa samaan aikaan, lypsän mieluummin kuin jaan rehuja. Työtä tehdessä voin vaikka kuunnella äänikirjoja.

Denis on työskennellyt aiemmin myös postinkuljetuksessa, rautakaupan myyjänä ja työsuhteisena lomittajana. Toimistotyö oli hänestä joskus tylsää istumista.

– Ihmisen pitää tehdä sellaista työtä, mistä pitää. Toki lomittajan palkka voisi aina olla parempi, hän toteaa.